Joutsenen poika, joka ei oppinut lentämään
Olemme kaikki kuulleet tarinoita rumasta ankanpoikasesta, josta kasvoi lopulta kuvankaunis joutsen. HardCore Andersen osasi asiansa.
On kuitenkin olemassa muitakin kovanonnen lintuja, joista harvemmin kuulee puhuttavan.
Yksi heistä on joutsenen poika jonka siivet eivät kantaneetkaan.
Se yksi, joka ei koskaan lentänyt pesästä.
Heti kuoriutumisesta lähtien oli selvää, että tämä poikanen oli erilainen. Se oli poikueen pienin ja kömpelöin. Kävellessään se kompasteli jatkuvasti räpylöihinsä, jotka eivät tuntuneet olevan samaa paria ensinkään. Maalla kulkiessa se jäi aina muista jälkeen, mutta vedessä poikanen oli elementissään. Siellä tavallisesti niin kankeat räpylät kiidättivät häntä eteenpäin kuin pikavenettä! Vedessä oli sisarusten vuoro seurata perässä.
Vihdoin koitti päivä, jolloin poikasten oli aika oppia lentämään. Reippaasti toiset, yksi kerrallaan, oppivat oikean tekniikan ja lensivät pian jo kilvan järven yllä. "Kuka jaksaa pisimmälle!" hihkaisi joku, ja taas mentiin.
Poikasista pienin ei vain ottanut oppiakseen.
Voi kuinka se yrittikään. Yritti todella! Mutta siivet eivät vain suostuneet tottelemaan.
Poikasta itseään lentokyvyttömyys ei kuitenkaan harmittanut. Olihan hän edelleen joukon paras uimari! Siinä missä sisarukset räpistelivät siipiään taivaalla, kiisi velipoika vetten päällä, samassa leikissä yhtä kaikki.
Äiti oli kuitenkin huolissaan pojan tulevaisuudesta ja yritti kaikkensa saadakseen tämän oppimaan.
Niin kului kesä ja pian alkoivat syksyn tuulet puhaltaa. Öisin värisytti pakkanen ja aamulla kellui veden pinnalla ohut jääriite.
Alueelle kokoontui joutsenia eri puolilta valmistautumaan yhteiselle muuttomatkalle, talvea karkuun. Äiti yritti edelleen kannustaa vedessä räpiköivää poikaansa lentoon. Toiset äidit seurasivat yrityksiä sivusta pyöritellen päätään. "Turha vaiva, ei tuo mitään opi!"
Muuttoonlähtöpäivä lähestyi ja äidin oli lopulta myönnettävä ettei hänen poikansa lentäisi minnekään.
Hän alkoi pohtia vaihtoehtoja.
Yrittipä joku hyväntahtoisesti vihjata että hän jättäisi siipirikon poikansa ja lähtisi muiden mukana.
"Ei tule kuuloonkaan!" parkaisi äiti vastaukseksi "hän on minun poikani ja minähän en lastani hylkää yksin talven armoille!"
"Mutta ettehän te voi mitenkään selvitä tulevasta talvesta!" huokailivat toiset.
Ehkä juuri tuosta julkeasta väitteestä sisuuntuneena äiti joutsen teki päätöksensä: hän hylkäisi lempeämmän sään ja ravinteikkaat rannat. Hän jäisi kotijärvelle. Toiset eivät ymmärtäneet tätä alkuunkaan, mutta eivät saaneet äidin mieltä muutettua. Hän oli valmis riskeeraamaan oman elämänsä vain antaakseen poikaselleen mahdollisuuden.
Raskain mielin hyvästeli äiti muut poikasensa, tietäen kuitenkin sydämessään heidän pärjäävän. Olihan hän itse heidät kasvattanut.
Niin lähtivät viimeisetkin joutsenista matkaan äidin katsellessa heidän lentoaan rantavedestä. Hän kurotti pitkää kaulaansa seuratakseen heidän menoaan niin pitkälle kuin saattoi.
Poikanen tulla loiskutteli hänen vierelleen. Äiti kääntyi katsomaan pienokaistaan ja syvään huokaisten levitti suojelevan siipensä tämän ympärille.
"Voi kuinka he hämmästyvätkään palatessaan ja me olemme heitä vastassa!" äiti huokaisi.
Vastaukseksi poikanen loiskautti vettä siivellään ja katsoi äitiään hymyillen.
Yleensä on tarina ja tarinasta syntyy hahmo, tällä kertaa kävi toisinpäin.
Maailman rakastavin äiti sai joululahjaksi toivomansa joutsenen ja jokerina keskenkasvuisen poikasen. :)
Siitä se ajatus sitten lähtikin...
Mallina pidin kansallislintuamme laulujoutsenta.
Äitini mietteitä haastavasta arjestaan kehitysvammaisen veljeni omaishoitajana voit lukea hänen blogistaan: Höyryjä ja Höyheniä
